Stein P. Aasheim — Fjellene har meg nå
Vuorilla on minut nyt. Kaikki jotka ovat omistaneet elämästään edes jonkinlaisen merkittävän osan vuorille, jakanee teoksen nimen ajatuksen tavalla tai toisella. Tämä teos veti minua puoleensa, sillä tunnistin itseni sen nimestä, ja kannessa oleva kuva vuoresta ja laajasta taivaasta sen yläpuolella sai minut tuntemaan suurta vetovoimaa, joka vain vuorilla on. Rakastan norjan kielen sanaa fjellheimen. Vuorikoti. Suomessa sitä sanaa ei ole eikä se kanna samanlaista merkitystä vuorista ihmisen henkisenä kotina. Sitä sanaa kuitenkin ajattelin usein tätä teosta lukiessani.
Pintapuolisesti kirja kertoo Aasheimin seikkailuista vuorilla ja erityisesti elämästään vuoristomökissä. Päätarkoitus on kuitenkin niissä ajatuksissa, joita hänellä on yhteiselosta vuorten kanssa ja siitä kielestä, jota vuoret puhuvat. Näitä sitten tarkastellaan useista näkökulmista.
Minun ja Aasheimin elämä vuorilla tuskin voisi olla yhtään enempää erilainen. Aasheim on elänyt vuorilla pidempiä pätkiä, ajanut koiravaljakkoa lumisia rinteitä ylös ja alas, metsästänyt, elänyt Huippuvuorten jahtimajalla ja tehnyt suureellisia retkiä niin yli Grönlannin jäätikön kuin Mount Everestin huipulle. Aasheim kantaa mukanaan norjalaisten tutkimusmatkailijoiden perintöä. Minä taas olen ennemmin osa sitä modernimpaa vuoristokansaa, joka nauttii retkistä vapaapäivinä ja lomilla. Elää tyytyväisenä kaupungissa ja kaikkoaa sieltä lyhyemmiksi pätkiksi luontoon. Nappaa teltan mukaansa ja yöpyy vesiputousten huminassa ja kolmekymmentä senttiä lumeen kaivautuneena ja metsästää enintään mustikan varvustaan.
Siltikin Aasheimin ja minun kokemuksilla on myös yhteistä maaperää. Vaikka Aasheim onkin osin sitä mieltä, että vuorilla toden totta on asuttava oppiakseen ymmärtämään niitä paremmin kuin vain viikonloppuretkeilijä voi, ei hän esiinny arroganttina. Tämä teos ei ole kuvaus niistä monista vaarallisistakin retkistä, joita Aasheim on suorittanut ja joita tavalliset kuolevaiset katsovat ihmeissään ja pohtivat, kuka nyt tuollaisellekin henkensä altistaa. Niitä tärkeämpi on elämä vuorilla, luonnon kuunteleminen ja sen voimien tulkitseminen, pyrkimys yhteiseen elämään vuorten kanssa. Tämä yhteiselo syntyy Aasheimille ensi sijassa pienistä tapahtumista, joihin ei kiinnitä huomiota, ellei pysähdy ja vietä aikaa vuorella. Näistä kokemuksista voi myös tavan viikonloppuretkeilijä tunnistaa itsensä. Ainakin jos ei edusta sitä urheilutyyppistä ''mahdollisimman nopeasti huipulle'' -retkeilijää, vaan hitaammasta oleskelusta nauttivaa retkeilijää.
Kirja ei ole missään tapauksessa surullinen, mutta mukana on silti myös hieman surua ja kuolemaa. Osa näistä tilanteista liittyy Aasheimin tuttavien kuolemantapauksiin vuorilla ja omiin läheltä piti -tilanteisiinsa, joissa olisi voinut käydä paljon huonomminkin. Silti hän on aina palannut vuorille. Olen ollut onnekas, ettei minulle tai kenellekään tuntemistani ihmisistä ole tapahtunut vuorilla nyrjähdyksiä ja rakkoja pahempaa. Silti osa vuoria on tietous siitä, että jonain päivänä tämä onni voi kääntyä. Vuoret ovat vaativia, eikä ole ihmekään, että jotkut uhraavat vuorille riisinjyviä saadakseen vuorten jumalat puolelleen. Uskoi sellaisiin tai ei. Kun paikallislehti julkaisee uutisen vuorilla loukkaantuneesta, mieleni siirtyy aina ystäviini ja tuttaviini, sillä siellä rinteellä voisi olla joku heistä. Siksi nämäkin osat kirjasta puhuttelevat minua. Ajattelen kuitenkin, että kaikessa on aina riskinsä autoilusta urheiluun. Toisissa asioissa on pienempi riski kuin toisissa, mutta silti riskinsä. On tehtävä oma päätöksensä siitä, millaisia riskejä on valmis sietämään. Minulle vuoret ovat riskiensä arvoiset. Vuorten riskejä voi myös hallita taitojen kasvattamisella ja reittivalinnoilla ja valitsemalla millaisille vuorille menee ja millaista vuoristossa kulkemista harrastaa. Minua ei saisi Everestiä valloittamaan. Tai liitovarjolla hyppäämään reunan yli. Vakavan loukkaantumisen riski on selvästi pienempi, muttei koskaan olematon.
Mitä suuremman osan vuorille antaa elämästään, sitä enemmän niitä ymmärtää. Silloinkin kun en pääse vuorille, katselen ja tulkitsen kaupunkia ympäröiviä vuoria etäältä. Sitä kuinka pilvet liikkuvat, sumu laskeutuu ja pohdin millaisen telttailusään se aiheuttaisi. Aasheim sen sijaan tulkitsee jatkuvasti mielessään kiipeilylinjoja, sillä hän oli nuorempana vuoristokiipeilijä. Hän tulkitsee myös eläinten liikkeitä, sillä hän oli metsästäjä. Kuten Aasheim mainitsee, kokemuksemme vaikuttavat siihen, mitä ympäristöstä huomioimme ja kuinka tulkitsemme sen mitä näemme. Aasheim tulkitsee muun muassa kiipeilylinjoja, hänen taiteilijaystävänsä vuorten maalauksellisuutta ja minä telttailupaikkoja. Luulen kuitenkin, että jaamme kaikki tunteen siitä, että vuoret vetävät meitä puoleensa.
Tässä ajassa, kun tuntuu että kaikella pitäisi olla jokin taloudellinen tai käytännöllinen arvo, puolustuspuhe luonnon ja vuorten ja elämän itseisarvosta on virkistävä. Aasheimilta on joskus kysytty, millaisia kokemuksia ja oppeja hän on saanut retkiltään, jotka olisi siirrettävissä osaksi normaalia elämää. Siitä hän päätyy pohtimaan kokemuksien siirtoarvoa. Vaikka hän ehkä onnistuukin nimeään muutaman asian, jotka luontokokemuksissa olisi siirrettävissä elinkeinoelämään, päätyy hän kuitenkin siihen vastaukseen, ettei siirtoarvot olleet tärkeitä. Elämä luonnossa oli itse elämä. Oli kyse sitten kaupungissa tai luonnossa tapahtuvista kokemuksista, minulle on vieras ajatus, että meidän tulisi miettiä sitä, kuinka paljon niistä kokemuksista on hyötyä.
Teoksessa luonto ja kaupunki asettuvat vastakkain. On esimerkiksi luontoa rappeuttavat rakennusprojektit ja kaupungissa vaikuttavat yhteiskunnan vaatimukset, vaikka toisaalta Aasheim tiedostaakin, ettei hän ole vuoristomökissäänkään täysin yksin erossa yhteiskunnasta. Sellainen ei yksinkertaisesti olisi mahdollista. Hän huomioi myös sen, että kukaan ei ole enää syntynyt ja kasvanut vuorilla, vaan kunnissa ja kaupungeissa, minkä myötä olemme menettäneet luontoyhteyttä ja paljon tietoutta, jonka vain elämä luonnossa voi meille opettaa.Palatakseni vielä kirjan kansikuvaan, josta jo alkukappaleessa mainitsin, pidän erityisesti siitä, että taivaalle on annettu niin suuri rooli. Vuoria kuvataan usein siten, että vuorta näkyy mahdollisimman paljon ja taivasta siten väistämättä vähemmän. Mieleeni on kuitenkin jäänyt vuorista ymmärtämättömän ystäväni lausahdus silloin kun hän ihmetteli paloani päästä vuorille: ''Fjella er himmelen din på jord''. Suomentaen se kuuluisi jotakuinkin 'vuoret ovat taivaasi maan päällä'. Hän joka ei vuorilla kulje, onnistui sanoittamaan jotakin hyvin oleellista.
*****
Vuosi: 2022
Kieli: norja bokmål
Alkukielinen teos


Vaikuttaapa kiinnostavalta kirjalta ja henkilöltä. Luulen, että pitäisin minäkin tästä kirjasta, mutta norjaa en osaa, joten jäänee lukematta.
VastaaPoistaTunnistan kirjoituksestasi itseäni, sillä olen laillasi ”vuorirakas” ja rakkaus kasvoi niin suureksi, että mahdollisuuden tullen muutimme Pohjois-Englannin vuoristoiselle alueelle, jossa aiemmin kävimme vain turistina. Täkäläisiä vuosia kutsutaan nimellä ”fell” ja se juontaa muinaisnorjasta, aina viikinkiajoista asti. Samoin täällä on kylien nimiä, joiden alkuperä viittaa muinaiseen norjaan kieleen.
Minuakaan ei saisi Everestille kiipeämään enkä harrasta varsinaista vuorikiipeilyä (vaikka nekin kiinnostavat aiheena) eli en käytä köysiä. Reittien pitää olla sellaisia, että pärjää ilman.
Tätä ei tosiaan taida olla käännetty muille kielille, valitettavasti. Asutpa upealla alueella! En ole siellä tosin koskaan vieraillut, mutta kuvia olen nähnyt. Muinaisnorjaa hieman sivuaineena opiskelleena on tullut törmättyä noihin Pohjois-Englannin paikannimiin ja historiaan. Siellä aivan pohjoisessa Orkeyn ja Shetlandin saarillahan oli myös nornin kieli, josta jäi joitain piirteitä alueen murteisiin. Tällaiset on aina kiehtovia.
Poista